Lähteillä

Nyblinin levykokoelman pääosa on ns. kuivalevyjä, joiden tulo Suomeen henkilöityy Daniel Nybliniin ja hänen kilpailijaansa valokuvaaja Fritz August Werner Hjertzelliin. Nämä aloittivat lähes yhtaikaisesti 1882 uusien negatiivien käytön.⁷⁴ Syynä uudistukseen oli kuivalevyn käytön helppous verrattuna aiempaan märkälevynegatiiviin.

Märkälevyt tulivat käyttöön valokuvanvalmistuksessa 1851 ja olivat seuraavien 30 vuoden ajan yksinvallitseva negatiivitekniikka. Nimi antaa viitteen levyn merkittävimmästä heikkoudesta: se oli käytettävä kosteana eli aikaa lämpimässä ilmassa oli vain muutamia minuutteja.⁷⁵ Valmistus oli kokonaan käsityötä, koska levyjä ei voitu tehdä etukäteen. Erikoisjärjestelyin kuivumisaika saatiin pidennetyksi 35–40 minuuttiin, mikä vaadittiin tummien esineiden kuten maalausten kopiointiin.⁷⁶ Märkälevyjen pohjaksi kävi tavallinen kirkas ikkunalasi. Tälle levitettiin kollodiumin eli selluloosanitraatin, alkoholin ja eetterin liuos, johon oli lisätty kahta halidisuolaa (bromidia ja jodidia). Kun levy huuhdeltiin hopeanitraattiliuoksessa, se oli käyttövalmis.⁷⁷

Märkälevyjen eli jodibromikollodiumlevyjen käyttö jatkui koko 1800-luvun loppupuolen ja myöhemminkin, mutta tekniikan syrjäytti 1878 markkinoille tullut toinen merkittävä lasinegatiivimuoto, kuivalevy.⁷⁸ Nämä olivat aiempiin verrattuna paljon käyttökelpoisempia ja herkempiä, kuivalevyt säilyivät ennen valotusta ja sen jälkeen lähes rajoituksetta ja valotusaika oli jopa vain 1-2 sekuntia. Kuivalevyt toivat tullessaan valokuvauksen aiherepertuaariin uuden ns. silmänräpäyskuvan ottomahdollisuuden.⁷⁹ Tärkein muutos negatiiviprosessissa oli kuitenkin levynvalmistuksen siirtyminen tehtaisiin.⁸⁰

Kuivalevyissä valoherkkä emulsio oli muodostettu liuottamalla bromikaliumia ja gelatiinia veteen ja lisäämällä hopeanitraattiliuosta. Bromihopeagelatiinilevy oli 1800-luvun lopun ylivoimaisesti käytetyin negatiivimuoto, jota tuottivat jo tuolloin suuryritykset, mm. Lumière, Ilford ja Apollo Euroopassa ja Kodak Yhdysvalloissa.⁸¹

Suomessa märkälevyjä käytettiin 1850-luvulta alkaen ja kuivalevyjä mainitusta vuodesta 1882.⁸²

Valokuvan perinteiseen valmistukseen liittyy erottamattomasti negatiivi, joka puolestaan valmistettiin 1850-luvulta alkaen koko viime vuosisadan loppupuolen ajan valtaosin lasilevylle.⁸³ Lasinegatiivin kulta-aikaa olivat 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alkukymmenet, jolloin lasilevyjä käytettiin miljoonittain ns. kabinetti- ja visiittikuvien tuotantoon kaikkialla maailmassa.⁸⁴ Materiaalina lasi oli tarkoitukseen ilmeisen sopivaa: kovaa, erittäin sileäpintaista, väritöntä ja läpinäkyvää. Lasille tehtyä negatiivia voitiin myös säilyttää ja käyttää uudelleen, mikä oli tärkeä syy visiitti- ja kabinettikuvan suosioon.

Negatiiviin tarvittavaa lasilevyä pystyttiin valmistamaan yleisesti teollistuneessa maailmassa jo viime vuosisadalla, suurtuotantona monissa eri maissa ja maanosissa. Itse asiassa kyseessä oli ikkunalasi, jonka virheettömin väritön laatu kävi myös negatiivitarkoituksiin.⁸⁵ Suomessa ikkunalasia valmisti 1800-luvun jälkipuolella ainakin 19 tehdasta, mutta parhainta kirkasta laatua pystyi tuottamaan 1850–1880 -luvulla vain muutama niistä.⁸⁶. Ajankohta on kuitenkin merkittävä suomalaisen lasiteollisuuden ja maamme valokuvahistorian kannalta, koska lasinegatiivin varhaisen vaiheen ns. märkälevyjen lasi mitä todennäköisimmin oli kotimaista. Varhaiset märkälevyt oli preparoitava käyttökuntoon vasta juuri ennen kuvausta. Minkäänlainen etukäteen valmistus ei ollut mahdollista ja sopivan lasilevyn kotimainen tuotanto teki toisaalta lasin hankinnan ulkomailta kannattamattomaksi. Suomessa ulkomaiseen materiaaliin siirtymisen myös levyissä aiheutti 1880-luvun alussa markkinoille tullut kuivalevy, joka voitiin valmistaa valoherkkää kuvakalvoa myöten kokonaan tehdasmaisesti.⁸⁷

Nyblin käytti varhaisemmassa taideteoskuvauksessaan noin vuoteen 1882 pienehköjä noin 11x16 cm:n ja 18x23 cm:n märkälevyjä. Lasin materiaalina käytetty puhdaskin hiekka sisältää Suomessa rautaa ja aikaansaa ilman erikoismenettelyjä lasimassaan laatua heikentävän vihreän värin. Toinen tapa lasin värittömyyden varmistamiseksi oli hiekan tuonti ulkomailta, mm. Ranskasta, Belgiasta ja Saksasta.⁸⁸

Tarvittava ohut, noin 1,5–2,5 millimetrin paksuinen, tasainen ja suora lasilevy valmistettiin tehtaan hytissä käsityönä suupuhaltamalla suuri, yli miehenkorkuinen sylinterinmuotoinen pullo, poistamalla sen pohja- ja kaulaosat ja halkaisemalla sen jälkeen sylinterin sivu auki. Lieriö kuumennettiin uudelleen, oikaistiin ja jäähdytettiin erityisissä uuneissa, lopuksi valmis levy leikattiin määrämittoihin. Leikattu lasi lajiteltiin virheettömyyden mukaan neljään eri luokkaan. Paras soveltui mm. tauluihin ja valokuvien negatiiveihin.⁸⁹

Työvaiheita valmiin lasilevyn aikaansaamiseen tarvittiin kymmenittäin. Ikkunalasin puhallus oli Suomessa lasitehtaiden korkeimmin palkattua ammattityötä.⁹⁰ Tästä huolimatta käsin puhalletussa lasissa, myös negatiivilevyissä on lasille ominaisia yksilöllisiä paksuuspoikkeamia, ilmarakkuloita ja pinnan aaltokuvioita. Tavallista on myös, ettei pienikään lasilevy ole aina täysin suora.