Lähteillä

Ensimmäiset taidenäyttelyt

Säännöllisesti toistuva näyttelytoiminta käynnistyi Suomessa vuonna 1836. Turun piirustuskoulu ryhtyi esittelemään maalariammattikunnan oppilaspiirustuksia vuosittain yleisölle. Koulu jatkoi tätä perinnettä siirryttyään vuodesta 1852 alkaen Suomen Taideyhdistyksen tukemaksi taidekouluksi.

Aikalaislehdistö antoi kunnian ensimmäisestä Suomessa järjestetystä taidenäyttelystä kreikan kirjallisuuden professori Nils Abraham Gyldénille (1795–1888) ja niille yliopiston piirissä vaikuttaneille nuorille miehille, jotka keräsivät varoja antiikin veistosten kipsikopioiden hankintaa varten. Veistokset tilattiin Pariisista ja järjestettiin näytteille Helsinkiin yliopiston piirustussaliin piirustuksen opettaja Pehr Adolph Kruskopfin (1805–1852) toimesta syksyllä 1845. Esillepanoa täydensi Belgiasta saapunut vanhan flaamilaisen maalaustaiteen myyntinäyttely. Tapahtuman saama huomio nopeutti osaltaan verkkaisesti edennyttä taideyhdistyksen perustamiseen tähtäävää hanketta. Lisäksi se heijastui lehdistön julkaiseman kuvataidekirjoittelun määrään.

Suomen Taideyhdistyksen näyttelyiden alkuvaiheet

Patrioottiset kulttuuripiirit uskoivat vuonna 1847 alkaneiden Taideyhdistyksen vuosinäyttelyiden kehittävän yleisön taidemakua ja osaltaan kannustavan taiteilijoita parempiin tuloksiin. Yleisöllä oli mahdollisuus tutustua Taideyhdistyksen jäsenistön kesken arvottuihin maalauksiin ja muihin näyttelyteoksiin ensin keväällä Helsingissä ja sen jälkeen Turussa. Tämä käytäntö jatkui vuoteen 1854, jonka jälkeen Krimin sotaan liittyvät taistelut Itämerellä aiheuttivat katkoksen Turun näyttelyihin. Ne käynnistyivät siellä uudelleen 1859, mutta eivät enää toistuneet vuosittaisina kuten Helsingissä.

Rehtori Johan Wilhelm Snellman (1806–1896) kritisoi vuonna 1846 kuopiolaisessa Saima-lehdessään vastaperustettua Taideyhdistystä vielä sen suunnitteluvaiheessa näyttelytoiminnan keskittämisestä maan kahteen suurimpaan kaupunkiin. Varsinaiseen valtakunnalliseen kysyntään yhdistys pyrki myöhemmin vastaamaan järjestämällä näyttelyjä myös Viipurissa (1859, 1860, 1865), Oulussa (1861), Porissa ja Vaasassa (1863), Kuopiossa ja Loviisassa (1864) sekä Haminassa (1869). Näyttelyihin lähetettyjen Taideyhdistyksen arpajaisteosten lisäksi vahvistuksia etsittiin kunkin paikkakunnan yksityisistä taidekokoelmista.

Jo vuonna 1859 Suomen Taideyhdistys halusi asettaa oman taideteoskokoelmansa pysyvämmin näytteille, aluksi vuosinäyttelyn yhteydessä. Sanomalehtimies August Schauman antoi yhdistyksen tuolloisesta näyttelyhuoneistosta Palmqvistin talossa, Pohjois-Esplanadin ja Fabianinkadun kulmassa, vähemmän mairittelevan kuvan: Näyttely alkoi eteisestä, jossa suurikokoinen maalaus oli jouduttu työntämään osittain kaakeliuunin taakse. Tilanahtaus vallitsi myös niissä kahdessa huoneessa, joihin vuosinäyttely ja sen perälle tiiviisti ripustetut kokoelmat, yhteensä noin 70 maalausta, sijaitsivat. Veistoksia ei voitu ottaa mukaan lainkaan.

Tuohon aikaan ripustuksesta ja teosten pakkaamisesta merikuljetuksia varten huolehtivat usein taiteilijat Magnus von Wright ja B. A. Godenhjelm sekä myöhempi intendentti Berndt Otto Schauman yhdistyksen vahtimestari apunaan. Suomen Taideyhdistys otti huomioon myös vähävaraiset kävijät, joille suotiin mahdollisuus maksuttomaan näyttelykäyntiin sunnuntaisin.

Näyttelytoiminta laajenee hitaasti

Yksityisnäyttelyt olivat yhteisnäyttelyjä harvinaisempia varsinkin 1800-luvun alkupuolella. Robert Wilhelm Ekman järjesti ensimmäisen näyttelynsä Helsingissä toukokuussa 1846. Taideyhdistyksen toimesta yksittäistä taiteilijaa kunnioitettiin sellaisella vasta syyskuussa 1861, kun edesmenneen maisemamaalari Werner Holmbergin muistojuhlaa vietettiin Seurahuoneen suuressa salissa. Esillä oli jo kansainvälistä mainetta saavuttaneen taiteilijan 31 öljyvärimaalausta, lukuisia luonnoksia ja piirustuksia sekä valokuvia ulkomaille myydyistä teoksista.

Vuonna 1864 perustetun Suomen Taiteilijaseuran tilaisuuksissa esiteltiin jäsenten tekemiä taideteoksia. Seuran aktiivinen näyttelytoiminta kuten joulunäyttelyt ja varsinkin Suomen taiteilijain näyttelyt käynnistyivät kuitenkin vasta vuosisadan loppupuolella. Taideyhdistyksen kanssa kilpaili näyttelyiden osalta vain muutama suurimpien kaupunkien kirjakauppa. Ne tuottivat myyntiin maalauksia, grafiikka ja kipsikuvia ulkomailta pääasiassa jäljennöksinä. Vähitellen suomalaistenkin alkuperäisten taideteosten osuus kasvoi näissä myyntinäyttelyissä. Jopa keisarilliseen kokoelmaan hankittiin teoksia kirjakaupan välityksellä.

Näyttelyteoksien arvostetuimmat aiheet liittyivät historiamaalaukseen, mieluiten oman maan menneisyyteen. Laatukuvat ja 1860-luvulta alkaen erityisesti maisemat hallitsivat kuitenkin todellisuudessa aihevalikoimaa, myös kopioita arvostettiin hyvin paljon. Kopiot saattoivat olla nuorten taiteilijoiden opinnäytteitä, mutta usein niiden kautta myös esiteltiin vanhojen mestareiden teoksia. Suomen Taideyhdistys ei pystynyt juuri muilla keinoin hankkimaan näyttelyihinsä ja kokoelmaansa vanhaa ulkomaista taidetta.